tiistai 15. toukokuuta 2018

Kuin pässiä narussa? Ei enää.


Arjessa  kuljen helposti kiireessä eteenpäin miettien jo samalla mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.  Tai vielä pahempaa: suren sitä mitä jäi tekemättä tai märehdin menneitä harmeja, joille ei voi enää mitään. Ajatus on silloin ihan muualla kuin juuri käsillä olevassa hetkessä. Pää vain pulppuaa ja tulvii ajatuksia sekavana virtana.





Olen jostain lukenut, että jokaisella meistä on kymmeniä tuhansia ajatuksia päivittäin. Siis ihan kamalasti! Niitä tulee ja menee ja useimmilla noista ajatuksista ei ole edes mitään merkitystä juuri siinä hetkessä jota elämme.

Jos en pidä varaani, kuljen usein jonkinlaisessa automaattiohjauksessa ja mieli askartelee turhanpäiväisissä ajatuksissa. Harmillisinta tällainen taisi olla silloin, kun pienen lapsen (tai murrosikäisen!) kanssa näennäisesti juttelin, tai ainakin vastailin hajamielisesti jotain, ja samalla mieli vaeltelikin ihan jossakin muualla -tulevassa tai menneessä. Ja mikä kurjinta, samalla jäi lapsi tai nuori tietenkin sillä kertaa oikeasti kohtaamatta, näkemättä ja kuulematta. Ja tietysti kokematta monta hauskaa, kiinnostavaa tai muuten vain tärkeätä juttua. Vaikka keskimäärin taisin onneksi olla oikeasti kuunteleva ja keskusteleva äiti. Ja toki sitä jokainen saa joskus olla myös kiireinen tai umpiväsynyt.








Olisi kuitenkin ihanaa itse osata valita ne ajatukset, joita kulloinkin haluaa ajatella, eikä antaa ajatusten ohjailla ja viedä minua kuin pässiä narussa. Sitä olen pitkään harjoitellut ja harjoitukset jatkuvat edelleen. Luulen kuitenkin, että jonkin pienen aavistuksen asiasta olen tavoittamassa..


Kiireinen elämä vaatii usein automaattiohjauksella toimimista ja voin tietysti harjata hampaat, syödä aamupalan, juosta kauppaan, täyttää tiskikoneen tai hypätä raitiovaunuun ja samalla funtsia vaikkapa tulevaa päiväohjelmaa tai ensi viikon matkaa. Silloin tilanteita hallitsee ns. tekevä mieli. Mutta olen ymmärtänyt, että tasapainon säilymisen vuoksi olisi hyvä harjoituttaa myös olevaa mieltä eli uteliasta, lempeästi ja rauhallisesti kokemuksia ja ympäristöä tarkastelevaa mieltä. 



Voisin esimerkiksi pysähtyä hetkeksi oikeasti maistelemaan hammastahnaa, tunnustelemaan miltä maitokahvin lempeä kosketus tuntuukaan kielellä, iloitsemaan siitä, kuinka kivoja kuvioita aamiaisastioissa onkaan tai ilahtumaan pysäkkiä lähestyvän raitiovaunun hauskasti kilkahtavasta kellosta. Voisin tutkia ja kuulostella juuri sillä hetkellä tapahtuvaa ja olevaa. Samalla voisin lempeästi tyrkätä mieleeni pyrkivät muut ajatukset pois ja suunnata huomioni takaisin siihen mitä olen juuri kokemassa. Eli sen sijaan että ajatukset pompottavat minua voisinkin itse ohjata omia ajatuksiani.Voisin elää tätä hetkeä ja ottaa sen sellaisena kuin se sattuu tulemaan. Hankaliakin mieleen pulpahtavia asioita voisin toki tarkastella hetken, mutta sitten yrittäisin laittaa ne lempeästi sivuun, jos niiden aika ei ole juuri nyt. Huom! Kirjoitin tuon kaiken vielä konditionaalissa, mutta hiljaa hyvää tulee. Ja hei, varsinkin unettomina öinä tietoisen läsnäolon harjoitteesta on jo ollut minulle suuri apu. Ihan helppoa sen toteuttaminen ei ole, mutta edistyn koko ajan.

Tämä kaikki voi jonkun mielestä kuulostaa ihan itsestään selvältä, mutta voin vakuuttaa että minulle kaikki tuo on ollut helpommin sanottu kuin tehty.



Tietoista läsnäoloa on ollut kiva harjoitella keskittymällä oikeasti tarkkailemaan ympäristöä. Olen huomannut, että lenkkipolulla kannattaa välillä oikeasti tarkastella ja ihmetellä yksityiskohtia, kuunnella ympäristöstä kuuluvia ääniä ja haistella tuoksuja. Ei siis aina pelkästään kaakottaa menemään. Minua kuvaaminen auttaa tutkimaan tuttuakin maisemaa uusin silmin ja ennen kaikkea katsomaan sitä ihan oikeasti. Viikonloppuna kävimme tutussa Markenissa Amsterdamin pohjoispuolella ja tämän postauksen kuvat ovatkin sieltä.  Muutaman tunnin hidas, lähes meditatiivinen, kävely sen rannoilla on muodostunut minulle tosi tärkeäksi tavaksi elää juurikin hetkessä ja vain ihastella ja ihmetellä sitä kaikkea. Muita ajatuksia siellä ei päähäni mahdu. Vain se hetki.


Muutaman kuvan Markenista laitan vielä jossain välissä tänne Kanavalle, mutta näillä mennään nyt.

Aurinkoista viikkoa Teille kaikille! 

Tot ziens,
Leena


lauantai 12. toukokuuta 2018

Äitienpäivää



Sunnuntaina vietämme taas keväistä juhlaa. Omassa lapsuudessani siihen kuuluivat erottamattomasti itsepoimitut sinivuokot, joita joskus löytyi vai kolme kappaletta ja nekin ehkä vähän lyhyillä varsilla. Mutta eihän se haitannut. Ne näyttivät oikein kauniilta sellaiseen pieneen muoviseen yskänlääkemittaan soviteltuina. Kortti piti tietysti itse väkertää ja joskus niitä tuli tehtailtua useampikin koska ideoita riitti.

Aamulla Äiti sitten odotti kärsivällisesti sängyssä, kun pikkuveljeni kanssa suodatimme käsipelillä kahvia. Silloin ei vielä ainakaan meillä ollut kahvinkeitintä. Yleensä isä ei saanut auttaa, vaan me lapset halusimme yllättää äidin ja kahvi oli tietysti tärkeä juttu.

Samanlaisia yllätyksiä minäkin olen sitten aikanaan saanut odotella. Kuten arvata saattaa, joskus saattoi olla hivenen piinallista, kun äänistä päätellen kuulosti siltä, että kahvinkeittimestä unohtui suodatinpussi ja kahvinporot mitattiin suoraan suodattimeen tai jotain muuta yhtä siistiä. Mutta ei auttanut. Nykyisin kaiholla muistelen sitä aikaa. Ja sitä, kun lapsen musiikkiharrastuksen myötä ohjelmaamme kuului aina ja ehdottomasti äitienpäiväkonsertti. Sain istua muiden ylpeiden äitien ja isoäitien rivissä. Silmäkulma kostui takuuvarmasti.

Nykyisin äitienpäivä on hyvin erilainen. Täällä muilla mailla asuessa onnittelut hoituvat skypellä tai puhelimella. Onhan se toisenlaista, mutta ei se äitiys silti mitenkään vähene tai minnekään häviä. 



Onnellista Äitienpäivää Sinulle oma Äitini. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että olet olemassa, vaikka toistaiseksi vielä vähän kaukana. Mutta kuten tiedät, välimatka tulee taas huomattavasti lyhenemään. 
Skypetellään Sunnuntaina!

Tot ziens,
Leena




maanantai 7. toukokuuta 2018

Kummallinen mielenhäiriö



Sain viime viikon lopulla jonkin ihan kummallisen mielenhäiriön. En oikein itsekään ymmärrä, kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä huomasin raivoisasti kääntäväni huushollin kaikkien vaatekaappien sisällöt ylösalaisin. Aloitin makuuhuoneesta ja vetelin seinänlevyisen kaapin hyllyiltä ja rekeistä riepuja sängylle ja tuoleille kasoihin. Voi kääk, kuinka paljon ihan turhia vaatteita löysinkään. 

Turhilla vaatteilla tarkoitan sellaisia kaapissa kutistuneita tamineita. Ei auttanut muu kuin suorittaa päivän venyttelyt ja jumpat siinä sivussa ja sovittaa kaikki vanhat kesävaatteet peilin edessä yksi toisensa jälkeen. Ja harmillisen monen retaleen kohdalla sain todeta, että kierrätys on ainoa järkevä määränpää mokomille. 


Omat vaatteeni eivät vielä ehtineet kuninkaanpäivän kirppareille

Jalkateräni vanha vaiva on kipuillut kuluneena talvena ja keväänä erityisen hankalasti ja vaikka olenkin tähän mennessä onneksi päässyt patikoimaan ja muutenkin kävelemään ihan kiitettävästi tukipohjallisen avulla, tanssi on surukseni ollut kokonaan tauolla. Aiemmin kohtalaisen paljon liikkuneena huomaan, että nyt kun liikettä on vähemmän, sen seuraukset myös näkyvät. Eli syön yhä samoin kuin ennenkin, vaikka liikun ja siis kulutan selvästi aiempaa vähemmän. No, kykenen elämään asian kanssa, mutta vaatevarastoni ei ole yhtä joustava kuin mieleni.

Onneksi täällä on vaateidenkin kierrätys järjestetty aika helpoksi, joten vaikka kierrätyskasseja kertyi yksi jos toinenkin, niistä oli helppo päästä eroon. Siinä samassa puuskassa myös muutamat  K:n vaatekappaleet saivat alistua arvioivan katseeni alla. Ja hänellä syy ei takuulla ole vaatteiden kutistuminen, vaan vuosikymmenten hurja etenemisvauhti ;). Vintagea siis! No, jokaisen kappaleen kohdalla kysyin toki luvan ennen kuin siirsin vaatteen kiertoon. Tai roskiin. En ole koskaan oikein innostunut mistään marittamisista, sillä muuta (kuin vaatteita) turhaa tavaraa meillä on nykyisin tosi vähän. Oli kuitenkin ihanaa saada vaatekaapitkin vähän väljemmiksi.


Ja homma on oikeastaan vielä vähän keskenkin, koska päälle pakkasi  ihan tainnuttava ihastuttava helle. En oikein ymmärrä, miten oma olomuotoni ei käyttäydy niin kuin normaalisti pitäisi. Eikös ihmisestä suurin osa ole vettä? Ja mitä tapahtuu tuolle aineelle lämpötilan noustessa? Ainakin veden kiinteä olomuoto eli jää muuttuu lämpötilan noustessa vikkelästi juoksevaksi nesteeksi. Mutta mitä tekee minun kroppani!? Huomaan, että lämpötilan noustessa itse muutun entistä jähmeämmäksi, enkä jaksaisi viipottaa yhtään ylimääräistä. Ja vaikka minusta suuri osa olisi rasvaa, olomuotoni muuttuu kyllä siinäkin tapauksessa ihan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi.

Lauantaina tuuletin ja harjasin vielä kaikki talvitakit pukupussikuntoon ja lopuksi jynssäsimme yhdessä kattoterassin lattian aivan huippupuhtaaksi, mutta siihen sitten loppui minun vauhtini. Kun lämmintä pukkasi lähemmäs kolmekymmentä astetta, aloin olla ihan naatti. Valittaa en kuitenkaan uskalla, sillä viimeistään torstaina on luvassa noin 15 astetta viileämpää, joten nyt vain suu suppuun ja nauttimaan näistä päivistä ja auringosta.




Terassilta on jo hyvin kesäiset näkymät naapurustoomme.


Tänään maanantai-iltana nautimme terassilla gazpacho-keittoa  ihanassa ilta-auringossa ja jälkkäriksi vielä viilentävää banaanisuklaajätskiä, jonka ohjeen olen aiemminkin jakanut  Yhä vielä se oli niin hyvää! Suosittelen kokeilemaan kuumana päivänä. Ja sitä paitsi: parhaassa tapauksessa se ehkä auttaa myös vaatteidenkutistumisvauhdinhidastumisessa ;-D. Siis tietenkin vain jos sillä korvaa ne kunnon kermajätskit.


Hyytävän kylmä banaanisuklaajäätelö

2 banaania
2 rkl tummaa kaakaojauhetta
loraus maitoa tai mantelimaitoa
Koristele esim. suklaalastuilla ja mintunlehdillä.

Leikkaa banaanit viipaleiksi ja laita pakasteeseen kolmeksi tunniksi tai pidemmäksi aikaa.
Heittele jäätyneet banaaniviipaleet blenderiin tai yleiskoneen tehosekoittajaan ja lisää kaakaojauhe ja pieni loraus maitoa. Anna massan pyöriä koneessa, kunnes se muistuttaa rakenteeltaan paksua jäätelöä. Lisää tarvittaessa maitoa, mutta varo lorauttamasta kerralla liikaa.





Lopputuloksena on ihana kermaisen makuinen ja samalla ihan terveellinen jäätelö. Itse uskoin vasta kun kerran kokeilin. Sen jälkeen minulla on usein ollutkin valmiina jäädytettyjä banaaniviipaleita. Kun tekee mieli kylmää herkkua, pääsee pikaisesti nautiskelemaan. Banaaniviipaleet jäätyvät riittävästi vaikka jääkaapin pakastelokerossa, jos ei ole pakastinta esim. mökillä. 


Joskus, jos olen hövelillä tuulella, saatan heittää massan joukkoon vielä veitsellä hienonnettua suklaata muutaman palan verran. Siis jos vyössä on varaa... Niin, ja tähän kannattaa varata kypsiä banaaneja. Niistä tulee oikeasti paljon paremman makuista herkkua.

Kivoja päiviä ja Helatorstain odotusta!

Tot ziens,
Leena