Välipäivien sumussa

Joulun vietimme Suomessa lähimpien leppoisassa seurassa. Sää ei ollut kummoinen, mutta mitäpä siitä. Tärkeintä oli, että melkein kaikki saimme olla yhdessä. Ja niitä jouluruokia ja pakettejakin nautimme ihan kylliksi.

Kun taas...

... täällä kotona Amsterdamissa olemme sitten sumpuloineet sumussa. Aivan kirjaimellisesti. Päivät ovat olleet hyvin harmaita ja tihkusateisia ja näkyvyys välillä aika olematon. Sää taitaa kuvastaa tällä hetkellä omia tuntojani. Vähän sumussa tässä edetään ja ihmetellään. On hölmistynyt olo, kun se joulu taas oli ja meni, eikä ole aavistustakaan milloin taas seuraavan kerran tapaamme lapsia tai vanhempiamme. Kevään suunnitelmat ovat siltä osin kokonaan auki. Vaikka Amsterdam on ihana kaupunki ja kotimme on täällä, ulkosuomalaisena on joskus vähän kaksijakoinen olo. Nyt tuntuu siltä, että voisin olla enemmän tukena ja hyödyksi siellä Suomessa. 

Näissä sumu-tunnelmissa kuljemme kohti vuodenvaihdetta. Onneksi tiedän, että sumu haihtuu aikanaan ja paljon kaikenlaista kiinnostavaa on tiedossa heti alkuvuodesta.

Konserttitalon takana sijaitsevan Welling-cafen ylitsepursuavan joulukoristelun myötä toivotan Teille Kaikille Oikein Onnellista ja Valoisaa Uutta Vuotta 2017!

Tot ziens!
Leena

Banaanileipä ja naapuripenkin kengät

Sain maailman parasta banaanileipää marraskuussa kun poikkesin kävelyretkelläni Sydneyssä Kirribillin kaupunginosassa viehättävään pieneen kahvilaan. Oli lounasaika, mutta koska oli niin tajuttoman kuumaa, ei varsinaista lounasta tehnyt mieli. Istahdin ulos päivänvarjon alle, hölläsin sandaalien remmejä, tilasin kylmää vettä ja ryhdyin miettimään mitäs muuta listalta tilaisin.

Päivän suositus oli lämmin banaanileipä. Ja sitähän piti maistaa! 

Leipäviipaleet tuotiin kevyesti parilalla lämmitettyinä ja mukana tuli pieni kuutio kylmää tuoretta voita. Voin jätin sivuun, koska leipä oli aivan satumaisen hyvää sellaisenaan maitokahvin kanssa nautittuna. Olen syönyt banaanileipää aikaisemminkin, mutta niin hyvältä se ei ollut koskaan maistunut. Tätä makumuistoa hellin vielä pitkään.

Kahvilaan tupsahti myös hälisevä seurue eläkeläisiä, joista useimmat menivät sisään vilvoittelemaan ilmastointilaitteen hurinaan. Ulos viereiselle penkille kuitenkin jäi yksi seurueen jäsenistä, vaaleahapsinen papparainen. Minun laillani hänkin ryhtyi löysäilemään kenkiään, mutta lopulta riisui harmistuneena koko oikean jalan vaelluskenkänsä. Seurasin uteliaana, kuinka hän asetti rakkaan menopelinsä polvilleen, tarkasteli sitä allapäin ja kaivoi sitten repustaan liimausvälineet. Hänen kengälleen oli käynyt täsmälleen samoin, kuin minun vanhalle buutsilleni muutama viikko sitten. Optimistisesti hän yritti kiinnittää pohjaa liimalla, mutta homma näytti vähän epätoivoiselta tehtävältä ja ymmärsin täysin hänen harmituksensa. Ehkä hänkin yritti kaikin keinoin pelastaa uskolliset ystävänsä. Mielessäni leikittelin ajatuksella, että kävelijän iän huomioon ottaen noilla kengillä oli ehditty käydä vähintään Himalajalla asti. Toivon vain, että vaari päättäisi vielä hankkia uudet kengät, joilla jatkaa seikkailujaan niin kauan kuin jalat toimivat.

Tässä vielä oman reseptisäilöni banaanileipä-ohje. Sen olen saanut joskus meidän perheen keskimmäiseltä. Terveiset vain Shanghaihin!

Banaanileipä

3 kypsää banaania

3/4 dl sulatettua voita

2 dl muscovadosokeria (sokerin määrää voi vähentää)

1 muna

1 tl soodaa

1 tl vanilijauutetta

ripaus suolaa

3,5 dl jauhoja (vehnä-, graham-, speltti-)

2 rkl limemehua

pähkinöitä (pekaani, saksanpähkinä tms.)

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen.

Voitele leipävuoka tai vuoraa se leivinpaperilla.

Soseuta banaanit, sulata voi ja lisää banaanisoseen joukkoon. Sekoita joukkoon sooda ja suola.

Lisää sitten muscovadosokeri, muna ja vanilija sekä jauhot. Sekoita. Lisää lopuksi pähkinät ja lime taikinaan. Sekoittele kevyesti ja kaada sitten voideltuun vuokaan. Paista uunissa n.1 tunti. Leipä saa jäädä kosteaksi ja kuohkeaksi. Kokeilemalla löytää parhaan paistoajan.

Alun alkaen banaanileipien ohjeet taitavat olla amerikkalaisia, mutta monenlaisia versioita on kyllä olemassa. Itse olen nähnyt ainakin gluteiinittoman, vegaanisen ja paleo-ohjeen. Niin ja terveellisen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Muistaakseni terveellisessä versiossa oli kookosöljyä rasvana eikä lainkaan tavallista sokeria. Terveellisyydestä en tosin tiedä ;). 

Tämä leipä maistuu ihanalta vähän lämmitettynä vaikkapa brunssilla tai miksei myös iltateellä. Nimestään huolimatta tämä herkku on ennemminkin kakku. Jos haluaa etupäässä vain herkutella, (leivän) kakun päälle voi vielä tupsaista tomusokeria. Itse tykkään enemmän ilman.

Tuoksuvia leivontahetkiä! 
Olisipa muuten kiva kuulla muidenkin makumuistoja matkoilta tai kotoa.

Nyt kuitenkin ihanaa viikon alkua ja sitten ajatukset ehkä pikkuhiljaa joulujuttuihin täälläkin.

Tot ziens!
Leena

Ensimmäistä kertaa Australiassa asti jatkuu..

Osa 3. Uluru ja Kata Tjuta

Cairnsista lensimme Uluruun, lähes keskelle Australian mannerta. Valtavaan punaiseen autiomaahan, keskelle oikeastaan ei mitään. Näitä Australian takamaita kutsutaankin nimellä Outback. Elämä tuolla takamailla on luonnollisesti aivan muuta kuin esimerkiksi hektisessä Sydneyssä. Etäisyydet ovat pitkiä ja kuivaa, pölyistä ja punaista aavikkoa riittää silmänkantamattomiin. Teiden varsilla autoilijoita varoitetaan kenguruista ja dingoista.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto on valtava alue, pinta-alaltaan 1326 neliökilometriä. Siihen kuuluu kaksi näyttävää punertavaa hiekkakivimuodostumaa, joiden mukaan puisto on saanut nimensä. Voimakkaan punainen väri johtuu maaperän raudasta ja ruosteesta ja nämä valtaisat kivimuodostumat loistavat upeasti punaisen eri sävyissä auringonvalosta ja säätilasta riippuen.

Kuten intiaanit Amerikassa, myös täällä aboriginaalit menettivät maansa eurooppalaisten tultua mantereelle 1788. Lait eivät suoneet heille minkäänlaista asemaa yhteiskunnan jäsenenä ja heidän tilanteensa heikkeni, kun heidät oli häädetty perinteisiltä asuma-alueiltaan, missä he olisivat selviytyneet metsästämällä ja keräilemällä. Heidän ihmisoikeutensa olivat hyvin heikolla tolalla vielä viime vuosisadalle saakka ja vasta viimeisten vuosikymmenten aikana Australian valtio on pyytänyt anteeksi aboriginaaleilta ja palauttanut joitakin heille kuuluvia maita. Tämä kansallispuistoalue on luovutettu 1985 alueen alkuperäisheimo ananguille, jotka ovat sitten vuokranneet sen 99 vuodeksi Australian kansallispuistoista vastaavalle virastolle. Ananguit hoitavat puistoa yhdessä viraston työntekijöiden kanssa.

Kivimuodostelmista Uluru lienee se kuuluisampi ja sen kuva näkyy lähes aina Australian luontoa esittelevissä yhteyksissä. Kallio, tai oikeammin suuri kivi näkyy erämaassa todella helposti ja on oikeastaan aika kummallinen näky, kuin taivaalta pudonnut. Sen korkein kohta on 348 metriä ja jos sen kiertää ympäri, matkaa kertyy reilut yhdeksän kilometriä. Monet turistit haluaisivat kiivetä Ulurun huipulle ja osa sen tekeekin. Uluru on kuitenkin alkuperäisasukkaille pyhä paikka, sillä he uskovat että Kuniya Phyton -niminen muinaishahmo asuu sen sisällä. Heidän mielestään huipulle kiipeäminen on pyhän paikan häpäisyä. Siksi vähän ihmettelen kiipeileviä turisteja. 

Illan viimeisiä säteitä Ulurun huipulla.

Me ihastelimme Ulurua auringon laskun aikoihin järjestetyllä illallisretkellä. Aloitimme pieneltä kukkulalta, josta oli hyvä näköyhteys majesteettisena kohoavan Ulurun suuntaan. Meille tarjoiltiin kuohuviiniä ja pieniä coctail-paloja ja saatoimme joko seurustella muun porukan kanssa, tai niin kuin minä tein, ihailla auringonlaskun värejä ja autiomaan punaista hehkua kaikessa rauhassa. 

Juuri vähän ennen pimeyden laskeutumista meidät ohjattiin kukkulan juurelle kankaisin päytöliinoin ja lautasliinoin katettuihin pöytiin. Jokaisessa pöydässä istui 8-10 henkilöä ja illan kuluessa selvisi, että meidän pöydässämme oli meidän lisäksemme australialaisia ja amerikkalaisia illallistajia. Onneksi joukkio oli aika helppo, ja pieni small talk riitti. Ruoka oli todella hyvää, samoin viinit. Eniten nautin kuitenkin pimeyden laskeutumisesta ja siitä, että pieni villatakki riitti lämpimässä tuulettomassa illassa. Paikallinen aboriginaali-taiteilija soitteli taustalla didgeridoolla aboriginaali-melodioita. Taivas oli tähtikirkas ja ruokailun jälkeen, kun kaikki valot oli sammutettu,  jonkin sortin astronomi oli kutsuttu kertoilemaan meille eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaasta ja tähtien avulla suunnistamisesta. Tunnelma oli aika satumainen.

Minulla ei ollut jalustaa mukana, joten en saanut kunnon kuvaa, mutta tästä voi saada kalpean aavistuksen upeudesta.

Illallisen päätyttyä lähdimme vielä vaeltelemaan illallisen ajan taustalla näkyneelle niitylle, jossa oli jännittävä Field of Light-ympäristötaideteos. 50 000 värillistä lasipalloa oli syttynyt pimeyden laskeuduttua ja niiden värit vaihtelivat pehmeästi ja hiljakseen aaltoillen kaikissa sateenkaaren väreissä. Oli jännittävää päästä kuljeskelemaan taideteoksen keskelle. Muuten ympärillä oli aivan hiljaista ja illallisjoukkio levittäytyi laajalle alueelle kuiskimaan ja ihmettelemään tunnelmaa. Tämän vaikuttavan teoksen oli suunnitellut kansainvälistäkin tunnustusta saanut taiteilija Bruce Munro. 
Hieno ja erilaisuudessaan mieliinpainuva ilta!


Seuraavana aamuna meillä oli herätys jo heti neljän jälkeen. Huh. Halusimme nimittäin nähdä toisen pyhän kiven, Kata Tjutan, auringon noustessa. Pikkubussi nouti meidät ja muutaman muun early birds-turistin hotellilta. Oppaina oli tällä kertaa kaksi nuorta naista, jotka ajoivat pikkubussia vuorotellen ja olivat hyvin innokkaita kertoilemaan autiomaasta ja vastailemaan kysymyksiin. Ja puhuivat taydellisen kaunista englantia! Ah!! Tosin aamun menomatkalla saimme vielä torkkua rauhassa pimeässä.

Kata Tjuta viileässä aamuhämärässä.

Aika kylmää, kun aurinko ei vielä lämmittänyt.

Ensimmäiset aamun hetket autiomaassa olivat yllättävän viileitä ja olin tyytyväinen paksusta hupparistani auringon nousua odotellessa. Olimme saapuneet hyvälle paikalle, josta näkymä kivimuodostelmalle oli esteetön. Melko nopeasti paikalle ilmaantui paljon muitakin aikaisia tipuja ja tunnelma oli jännittyneen odottava. Ja olisi ollut vielä jännempi ja kiehtovampi, jos muutama hölösuu olisi malttanut olla edes vähän aikaa hiljaa. Oikein harmitti, että mielessäni ärsyynnyin metelöinnistä. No, onneksi pääsin ärsytyksen yli, kun ensimmäiset säteet osuivat punaiseen kiveen. Auringon ensi säteet saivat tuon pyhän kiven värit hehkumaan upeasti. Siinä oli kyllä taikaa.

Kata Tjuta muodostuu 36 erillisestä kivestä. Korkein näistä kohoaa yli tuhannen metrin korkeuteen. Nimi Kata Tjuta tarkoittaa monta päätä.

Kasvillisuus oli selvästi kuivalle alueelle tyypillistä.

Auringon noustua lähdimme läheiselle picnic-paikalle aamupalalle. Oppaat loihtivat meille ihanan kuumaa kahvia, paahtoivat retkipaahtimella rusinaista leipää ja tarjosivat lisäksi hedelmiä ja muroja tai mysliä. Kyllä aamiainen voikin maistua hyvältä autiomaassa!

Vähitellen lämpötila alkoi kohota ja saatoin kuoriutua hupparistani. Oppaat kurvasivat bussin Kata Tjutan juurelle ja lähdimme vaeltamaan valtavien kivikupolien väliin kuunnellen samalla Walpa-tuulen vihellystä niiden massiivisten kivimuodostumien välissä. Oppaat kertoivat alueen geologiasta ja siitä, miten nämä valtavat hiekkakivimuodostumat ovat syntyneet.
  
Katso tästä Unescon video Uluru-Kata Tjutan kansallispuistosta! Jos ehdit, suosittelen avaamaan kyseisen linkin. Näet mm. makeita hunajamuurahaisia. Nam!

Tästä ei enää jatkettu eteenpäin.

Ymmärrän hyvin, miksi nämä valtavat möhkäleet autiomaassa ovat alkujaan saaneet niin merkittävän aseman alkuperäisväestön uskomuksissa. Niillä on hyvin keskeinen osa jopa heidän luomiskertomuksessaan. Siksi tuntuu vähän surkealta, etteivät alueella vierailevat turistit halua kunnioittaa heidän uskomuksiaan ja pyhänä pitämiään paikkoja.  

Kata Tjuta iltaruskossa

Kuten aikaisemmassa postauksessa lyhyesti kerroinkin, kaikki tapaamamme oppaat puhuivat aboriginaaleista hyvin varovasti. Australian alkuperäisväestöä lasketaan olevan n. 455 000 eli n. 2,3 prosenttia väestöstä. 69 prosenttia alkuperäisväestöstä elää suurten taajamien ulkopuolella. Ulurun alueella asuu nykyään 6 aboriginaali-heimoa, jotka kaikki puhuvat eri kieltä. Nykyisin aboriginaaleille maksetaan kuukausittaista eläkemaksua ja siitä onkin seurannut napinaa euroopasta tulleen väestön jälkeläisten keskuudessa, koska esimerkiksi aboriginaalien alkoholismi on lisääntynyt ja he jättäytyvät muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Monet heistä kärsivät myös useista muista ongelmista kuten syrjinnästä, vähäisestä koulutuksesta, työttömyydestä, rikollisuudesta, sairauksista ja huumeista.

Sydneyssä näin vain muutaman selvästi tunnistettavan aboriginaalin, enimmäkseen turisteille tarkoitetuissa paikoissa esiintymässä ja jonkun laitapuolen kulkijan. Matkalla Cairnsiin näimme myös jokusen alkuperäisväestöön kuuluvan perheen, mutta ymmärrettävästi Ulurun alueella sitten enemmän.

Hotellihuoneessamme oli esillä aboriginaalien taidetta. Etenkin tekstiilit olivat mielestäni upeita.

Toki näin lyhyessä ajassa ei voi saada kunnollista käsitystä oikein mistään asiasta ja vielä vähemmän sellaisista, joihin liittyy monia tabuja ja suoranaisia väärinkäsityksiäkin. Ehkä tilanne on vähän sama, kuin lyhyellä Suomen vierailulla yrittäisi ottaa selkoa vaikkapa saamelaisten asemasta. Australia on valtava manner, pinta-alaltaan suurempi kuin koko Eurooppa. Mitään aivan yksioikoisia vastauksia ei varmasti ole olemassa ja alueelliset erot ovat suuria. Kiinnostava aihe kuitenkin.

Sopisi meillekin!

Nämä takamaat tekivät ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Samalla ne olivat loistava muistutus siitä, kuinka (jo moneen kertaan toistettuna) erilaisia Australian eri osat voivat olla. Ja meiltä jäi esimerkiksi koko länsirannikko surffi-mestoineen näkemättä. Ja toki monta muutakin paikkaa! 

Luulen, että tästäkin reissusta jää pitkäksi aikaa sulateltavaa ja palailen blogissakin vielä ehkä aiheeseen. Luulen myös, että kaikki näkemäni on taas kerran muuttanut käsitystäni ihmiselosta tällä pallollamme. Vähän pateettiseksi meni, mutta menköön. Olen tosissani ;).

Mukavaa loppuviikkoa,
Tot ziens!
Leena

Vesivärejä Kanavalla

Amsterdamin valofestivaalit klik on taas avattu ja sunnuntai-iltana kävimme tekemässä ensimmäisen kierroksen kanavilla valoteoksia katsomassa. Tässä nopea kuvapostaus tunnelmista.

Tällä kerralla en päässyt viime vuotisen kaltaiseen flow-tilaan teoksia katsellessani. En oikein osaa sanoa, oliko kyse omasta fiiliksestä vai teoksista. K oli kyllä kanssani samaa mieltä, että vähän vaisuksi jäi. Enemminkin tuli ihasteltua kotikaupungin omia valoja sekä ihania kanavataloja isoine valaistuine ikkunoineen. Täytyykin antaa ilta-kaupungille  uusi mahdollisuus jonakin iltana. Napata vain kameran jalusta mukaan ja lähteä kuvailemaan niitä ihan tavallisia iltanäkymiä.

Lopuksi pari kuvaa niistä tavallisista vesiväreistä, joita kanavien veden pinnasta heijastuu ilman sen kummempia valotaideteoksia. Ihan ovat värit lähtöisin tavallisista valomainoksista.

Maanantai-aamu oli hernerokkasumuinen ja harmaa ja vesivärit enää vain muisto illasta. Kaikki lamput oli sammutettu.

Kaunista viikon alkua Teille! 
Tot ziens,
Leena